Edessä oli Suursuo. Hidastin kulkuani ja pysähdyin aina välillä kuuntelemaan metsän ääniä. Olin jo jonkin matkaa seurannut hirvien kulkureittiä. Raskaiden eläinten kaviot olivat metsässä painuneet syvälle hankeen ja niiden kulku oli ollut vaivalloista.

Suon laidassa oli heinäinen alue, jossa hirvieläinten oli tapana käydä ruokailemassa.
Yritin tähyillä kuusten takaa enkä aluksi ollut huomata pientä hirven vasaa, joka yksinään nyhti hangen alta työntyviä korsia suuhunsa. Otin hitaasti jousensa selästäni ja etsin parhaimmat nuolet saataville. Samalla eläin säpsähti ja nosti päänsä pystyyn. Se oli kuullut suden ulvahtavan, selvästikin merkkinä lajitovereilleen että jotakin oli tapahtumassa. Vasa jatkoi kuitenkin ateriointiaan joskin selvästi valppaampana ja valmiina lähtöön milloin tahansa. Tunsin sydämeni pamppailevan, kun mietin tulevaa takaa-ajoa. Se, että sudet olivat takanani, oli hyvä merkki, sillä nyt hirven oli paettava poispäin suoaukealle. Sitä toivoinkin. Aukealla suolla hanki kantoi hyvin hiihtäjää, mutta ei peloissaan loikkivaa hirvieläintä.

Olin kuullut lukemattomia tarinoita kylän miesten hirvenhiihdosta. Ne kertomukset tuntuivat jotenkin julmilta pakenevan hirven yrittäessä paeta saalistajaansa joka suksiensa avulla pysyy vaivatta hangen pinnalla hirven sääriluiden hankautuessa esiin kovan hangen viiltäminä. Epätoivoisesta paosta jää jälkeen vain verinen vana, jonka päässä lopen uupunut hirvi odottaa saalistajansa piinasta vapauttavaa iskua. En ollut vielä koskaan ollut mukana tällaisessa. Tavallisimpia saaliitani olivat pauloilla pyydetyt jänikset ja erilaiset metsäkanalinnut, joiden pyydystämisessä olinkin jo niittänyt mainetta tarkalla kädelläni.

Olin nyt ensimmäistä kertaa yksin Suursuolla. Olin käynyt suon laidassa muutaman kerran aikaisemminkin. Silloin oli haettu sammalta uuden tuvan tilkkeeksi tai kerätty puolukkaa, mustikkaa ja hillaa. Eniten pidin hillan mausta. Talvella jäiset marjat palauttivat hetkessä kesän mieleen. Viime kesä olikin viimeinen huoleton kesäni. Ensi kesänä minut otettaisiin heimon aikuisjäseneksi, joka tiesi tiettyjä oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Jos vain selviän rituaalista ja sen koettelemuksista kunnialla. Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä niitä tapahtumia. Nyt oli tosi kyseessä.

Vasa hypähti muutaman askeleen ja jäi uudelleen kuulostelemaan.
Hälyn aiheutti kaksi riekkoa, jotka saapuivat samalle ateriapaikalle. Vasa jatkoi syömistä. Kuusi kuuta sitten hän oli ollut edellisen kerran samalla suolla, sen länsipäässä, jossa oli vieläkin paremmat riistapellot. Silloin olimme kohdanneet hirvilauman ruokailemassa. Minua ihmetytti se, että vain katselimme luonnonnäytelmää, emmekä yrittäneetkään saalistaa niitä. Samalla tajusin, että ei ollut oikein metsästää äitihirviä eikä niiden pieniä vasoja. Oli parempi antaa vasojen kasvaa suuremmiksi selviämään itse ankarassa luonnossa. Oli toinenkin syy: kesällä lihojen säilyttäminen oli vaikeaa ja maa tarjosi paljon muutakin ruoka-ainesta. Kesällä ihmiset ja hirvet elävät sovussa keskenään. Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Kuin sanansa vakuudeksi isä lähestyi lähimpänä ollutta hirvinaarasta ja sen vasaa. Hirviemo siirtyi vasan lähelle, ikään kuin puolustaakseen, ei paetakseen. Seurasin isän takana ja nyhdin maasta rehevän heinätukon käteeni ja ojensin sitä vasaa kohti, joka varovasti lähestyi ja sieppasi kielellään kiertäen tupon hellästi sormistani. Tunsin sen lämpimän henkäyksen hetken ihollani ja katsoin sitä sen suuriin silmiin. Sen vasemman silmän alapuolella oli erikoinen merkki: valkea pallon muotoinen alue. Se oli Pallosilmä. Sitten emo ja vasa poistuivat arvokkaasti taaemmaksi muiden hirvien joukkoon.

Ensi kerran isä puhui kuolemastaan, joka oli väistämättömästi tulossa.
Aavistin, että juuri siksi olimme tulleet Suursuolle. Hän halusi näyttää saalispaikan, jonka avulla selviäisimme ankarienkin pakkastalvien yli, vaikka häntä ei enää olisi. Olisi vain äiti-Outa, pikku-Asla ja minä-Matti. Minua itketti kovasti maailman kovuus. Paluumatkalla emme juuri puhuneet mitään. Uskotaan, että kuoltuaan ihminen voi ottaa jonkun toisen, yleensä eläimen hahmon. Pallosilmä oli varmaan tällainen.

Vasa hypähtää pystyyn ja säntää suoaukealle, jonka toisella puolella on tiheää pensaikkoa. En aio menettää saalistani ja syöksyn vasan perään. Vasa on kevyt ja kova hanki kestää sitä paikoitellen. Etäisyys kasvaa aluksi, mutta sitten hangen kuori pettää ja sen kulku hidastuu eikä se tunnu enää löytävän kovaa kohtaa lumessa. Alan saavuttaa kohdettani, mutta vielä on liikaa matkaa, jotta osuisin varmuudella siihen. Enkä haluaisi sen joutuvan haavoitettuna pakenemaan. Kuulen susien ulvovan takanani. Kiihdytän kulkuani. Vasan kulku on vaivalloista. Hanki tekee tehtävänsä ja sen nilkat ovat vereslihalla. Yhtäkkiä vasa pysähtyy. Ehkä se on havainnut paon mahdottomaksi. Tietysti se yrittäisi paeta viimeiseen asti, kunnes tuska pakottaisi sen luovuttamaan. Parempi olisi lopettaa se hyvin tähdätyllä nuolella nyt. Otan jousen ja tähtään huolellisesti. Samalla vasa kääntyy anovasti niin, että se katsoo suoraan minua kohti. Pallosilmä! Käännän jousen pois. Se on sama vasa, joka luottavaisesti nouti heinätukon kädestäni.

Susilauma on saavuttanut suon laidan ja säntää kohti Pallosilmää ja minua.
Vasa jatkaa keskeytynyttä pakoaan. Minun on pelastettava Pallosilmä susilta. Vai olenko minä hyökkäyksen kohteena. Sudet lähestyvät. Pallosilmä kiinnostaa susia enemmän, sillä ne tekevät kaarroksen kohdallani. Seuraan jousellani johtajasutta ja laukaisen. Susi tuupertuu maahan. Haen katseellani Pallosilmää, joka on juuri pujahtaa pensaikon suojaan. Muut sudet jatkavat hetken takaa-ajoaan, mutta pysähtyvät sitten ja kääntyvät juoksemaan kohti maahan tuupertunutta sutta, joka nyt on helpompi saalis. Pian kymmenkunta sutta taistelee omasta osuudestaan. Jäljelle jää vain vähäisiä karvojen riekaleita ja suurimpia luita. Näytös on ohi. Miten pallosilmän nyt käy. Ainakaan tästä susilaumasta ei ole sille vähään aikaan harmia, sillä se palaa löntystellen tulosuuntaansa.


Kommentteja kirjoittajalle erkkiluo@seulaset.net